Kummitteleeko teilläkin?

The Little Stranger - Sarah Waters

suom. nimellä Vieras kartanossa

Tartuin mielenkiinnolla The Little Strangeriin, koska olin kuullut paljon hyvää Watersin aikaisemmista kirjoista ja suomalaiset blogistit ovat tuntuneet pitävän tästä kirjasta paljon. Voittihan se parin kuukauden takaisen Blogistanian Globalia-äänestyksenkin. Muualla kirjaan on suhtauduttu hieman varauksella, mutta ottaen huomioon miten korkeatasoista Watersin tuotanto tähän mennessä on käsittääkseni ollut, ovat odotuksetkin olleet varmasti sen mukaiset. Itse sain todeta, että The Little Stranger oli minulle samalla sekä iloinen yllätys että pienoinen pettymys.

Kirjan päähenkilö on tohtori Faraday, pienen warwickshirelaiskylän lääkäri. Sattuma johdattaa hänet sairaustapauksen vuoksi yhteen paikkakunnan kuuluisimmista kartanoista. Hundreds Hall on tosin rapistunut jo vuosien ajan yhä vain pahemmin ja siellä asuvan Ayresin perheen suuruuden vuodet ovat kaukana takanapäin. Faraday, joka muistaa poikavuosiltaan kartanon ihmeellisenä paikkana, järkyttyy talon surkeaa tilaa ja vastoinkäymisiä, joita siellä asuva perhe on saanut kokea.

Perheen lapset, Caroline ja Roderick yrittävät pitää kartanoa pystyssä ja säästää äitiään kartanon surkean tilan aiheuttamalta mielipahalta. Perheen raha-asiat ovat huonossa jamassa ja lisää ongelmia on tulossa. Kartanossa alkaa tapahtua kummallisia asioita. Roderickiin tämä vaikuttaa ensimmäisenä ja hän alkaa käyttäytyä yhä hajanaisemmin päivä päivältä. Roderick on vakuuttunut, että talossa on jokin paha voima, joka pyrkii satuttamaan sen asukkaita parhaansa mukaan. Tämän voiman tavoitteena tuntuukin olevan koko perheen tuhoaminen jäsen kerrallaan.

Kirjan miljöö on mielenkiintoinen. Eletään toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa, jossa on kaikki muuttunut. Vanha yhteiskuntarakenne on murtumassa. Aiemmin rikkaat ja mahtavat maanomistajat joutuvat tekemään tilaa muille ja luopumaan omaisuudestaan sankoin joukoin. Tähän epävarmuuden ilmapiiriin myös Ayresin perhe on kietoutunut. Waters osaa kuvata ajanjaksoa ja sen henkeä taidokkaasti. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin ja kirjoitustyyli on mestarillista. Painostava tunnelma Hundreds Hallissa lisääntyy jokaisen kappaleen myötä. Loppuratkaisu on osaltaan yllättävä ja toisaalta täysin odotettu. Miten muutenkaan tarina voisi päättyä?

Pidin Watersin tyylistä koko kirjan ajan. Hänen tekstiään oli helppo lukea ja se vei mennessään. Henkilöistä varsinkin Caroline oli mielenkiintoisesti kuvattu ja hänen astumisensa tarinaan tiesi aina jonkin uuden asian esiinnousua. Faraday sen sijaan oli päähenkilönä yllättävän vaisu. Todennäköisesti tarkoituksellakin hän jäi paljon mielenkiintoisempien Ayresin perheen jäsenten varjoon. Kovin paljoa sympatiaa hän ei onnistunut lukijassa herättämään missään vaiheessa.

Kirjassa on kyllä mukavan painostava tunnelma melkein alkumetreiltä lähtien, mutta toisin kuin on mainostettu, en nyt sanoisi, että kirja oli erityisen pelottava. Suurin syy tähän lienee se, että koko tarina oli kirjoitettu Faradayn näkökulmasta minä-muodossa. Ottaen huomioon, että Faraday harvoin on paikalla, kun kartanossa jotain tapahtuu, jäävät pelottavimmat hetket yllättävän etäisiksi. En välttämättä ymmärrä, miksi Waters on valinnut tarinaansa näin etäännyttävän näkökulman. Faraday ja samalla lukija kuulevat kartanon oudoista tapahtumista aina jonkun muun kertomana, jolloin suurin jännityselementti jää ehdottomasti tarinasta pois.

SPOILEREITA, SPOILEREITA, SPOILEREITA:

Loppu oli minulle pettymys. Odotin lähes viimeiselle sivulle saakka, että kirjailija vihdoin paljastaisi, mistä tässä kaikessa oikeastaan loppujen lopuksi oli kysymys, mutta kaiken valaisevaa kohtausta ei koskaan tule. Se, että asiat eivät millään tasolla ratkea edes 500 luetun sivun jälkeen turhauttaa yllättävän paljon. Sinänsä minulla ei yleensä ole mitään avoimeksi jääviä loppuja vastaan, mutta tässä kirjassa tuntuu, ettei kirjailija suo lukijalleen edes sitä pienintäkään vihjettä, jonka pohjalle lukija voisi spekulaationsa rakentaa. Tämä on ollut täysin tietoinen (ja aika rohkea!) teko kirjailijalta, mutta pelkään pahoin, että älykkääksi ja ajatuksia herättäväksi tarkoitettu loppu onnistuu oikeastaan vain etäännyttämään ainakin osan lukijoista lopullisesti. Yleensä kuitenkin lukija odottaa jonkinlaista palkintoa siitä, että on jaksanut kirjailijan tarinaa kuunnella loppuun asti. Tässä kirjassa sitä palkintoa ei saa.

3/5

Kirjan on lukenut myös Kirsi, Karoliina, Maria ja Laura. Järjellä ja tunteella-blogista löytyy myös juonipohdinta.

Lue tämä kirja, jos:

• pidät kummitustarinoista
• pidät sodanjälkeisestä Englannista miljöönä
• psyykeesi kestää sen, että kaikkiin asioihin ei ole lopulta ratkaisua

Ainahan se on mielessä...

... eikä nyt puhuta tuplajuustosta

Pirjo Hassinen - Voimanaiset

Julia on kohta kolmikymppinen, Shakespearesta väitöskirjaa tekevä nainen, joka asuu kahden äitinsä, siskosten Tuulan ja Irjan luona. Molemmat ovat aikanaan rakastaneet samaa miestä, mutta vain Tuula on onnistunut saamaan tämän kanssa lapsen. Julian isä on jo kauan sitten kadonnut maisemista. Pehmeä Tuula ja taipumaton Irja ovat kasvattaneet Julian tuntemaan oman arvonsa naisena, riittämään vain itselleen ja halveksimaan miehiä sekä näiden tarjoamaa rakkaudeksi verhottua väkivaltaa ja alistamista. Viittaukset Shakespeareen ja Juliaan tarkoittanevat sitä, että teoksessa on lainattu teemoja Romeosta ja Juliasta. Tämän vuoksi miespäähenkilön nimi onkin luonnollisesti Harri.

Joka tapauksessa... Voimanaisissa törmäsin pitkästä aikaa jälleen kirjaan, joka on joko liian hieno tajuttavaksi tai sitten minä olen liian tyhmä ymmärtääkseni, mistä tässä oikein oli kyse. Ehkä molemmat.

Ennenkuin päästän tuskailumopon irti, on kuitenkin pakko sanoa jotain hyvääkin. Sen vuoksi totean näin alkuunsa, että Voimanaiset oli taidokkaasti kirjoitettu, sen kieli oli hyvää ja selkeästi sellaisen kirjailijan kynästä, joka tietää, mitä on tekemässä.

Mutta, mutta. Tässä kirjassa ei ollut varmaan ensimmäistäkään asiaa, joka ei olisi minua ärsyttänyt. Henkilöt olivat ärsyttäviä, juoni oli ärsyttävä, jopa kirjan sanoma ärsytti. Varsinkin henkilöissä ei ollut ainoatakaan, jota kohtaan olisi tuntenut edes hippustakaan sympatiaa tai samaistumista. Kaikki kirjan henkilöt onnistuvat olemaan nimittäin keskenkasvuisia, itsekkäitä tai molempia. Julia on myös yksi passiivisimpia päähenkilöitä, joita olen aikoihin nähnyt. Hän tuntuu tekevän ratkaisuja vain siksi, että muut henkilöt omilla toimillaan pakottavat hänet siihen. Asioita helpottaa huomattavasti myös se, että hyvät asiat näyttävät tippuvan Julialle kuin manna taivaasta, eikä hän toimeentulonsa eteen loppujen lopuksi laita ensimmäistäkään tikkua itse ristiin. 
 
Kirjan suurin ongelma kuitenkin on, että siinä on liikaa seksiä. Pahemmaksi asian tekee se, ettei se ole edes kovin seksikästä seksiä. Enkä nyt sano, että tässä on liikaa seksiä edes siksi, että olisin asenteiltani mitenkään erityisen puritaaninen. Sanonpahan vain, että jos tämän kirjan seksiviittauksista olisi olemassa juomapeli, iskisi tuhti hiprakka jossain sivun 30 paikkeilla.

Kirjan takakansitekstissä lupaillaan jopa eroottista aikuisten satua, vaikka erotiikasta tässä ollaan kaukana. Mielestäni mitään kirjaa ei tee eroottiseksi pelkästään se, että joka toisella sivulla mainitaan joko miehen tai naisen sukupuolielimet ja mitä niillä voikaan yhdessä tehdä. Jos tällä kriteerillä mennään, niin minulla on tuossa hyllyssä aika monta paljonkin eroottisempaa anatomian ja fysiologian kirjaa, kuin tämä Voimanaiset tässä. Eroottisuudessa pitäisi olla mielestäni tunnelmaa ja saada edes vähän sukat pyörimään lukijankin jaloissa. Tässä kirjassa sen sijaan "eroottisuus" on lähes tappavan tylsää. Lähinnä sitä ajattelee, että voi ei! Taas se Julia ajattelee/koskettelee/muistelee/hiplailee sen Harrin paikkoja ja onko nyt taas ihan pakko, eikö nyt voitaisi siirtyä tarinassa eteenpäin, jookopliis. Loppua kohden valehtelematta jo kiroilin ääneen, kun jälleen kerran taas haaveiltiin jos jonkinlaisesta aktista.

Tarinassa lähes kaikkien henkilöiden motiivit ja ajatusmaailma linkittyvät jollain tavalla joko seksuaalisuuteen tai naisellisuuteen, edelleenkin kyllästymiseen asti. Tämä johtaa väliin varsin omituisiin rinnastuksiin. Tässä malliesimerkki kirjan henkilöiden ajatusmaailmasta:

Julia muisti kuinka hän oli kerran kiirehtinyt kotiin kun koulun portilla oli sanottu, että Irja oli saanut sairauskohtauksen ja lähtenyt koululta jo keskipäivällä. ... Jos Irja kuolisi, se olisi samaa kuin jos hänelle, Julialle, ei koskaan kasvaisi karvoja, ei mihinkään, ei rintoja. ... Julia oli juossut ja nieleskellyt kyyneleitä ja tuntenut juostessaan haarojensa tyhjyyden, kehittymättömyyden, ja koululaukun hihnan alla sileän rintansa.

Kai tämän on tarkoitus olla taiteellista ja syvällistä, mutta kysynpä vaan; jos oma äiti on kuolemassa, kuinka moni ajattelee sillä hetkellä rintojaan ja haaroväliään?

Hämmentävintä kirjassa on, etten lopulta oikein osaa päättää, onko tämä kirja feministinen vai sittenkin täysin antifeministinen. Naisten ylemmyyttä miehistä toitotetaan kyllä joka käänteessä, mutta (mies)viha on viety tässä niin äärimmäisyyksiin asti, ettei se juurikaan enää tee oikeutta feministisille ajatuksille.

Kirjan loppuunlukeminen oli täyttä tuskaa ja jos se olisi ollut yhtään pidempi kuin 230 sivua, olisin heittänyt sen täyttä tyydytystä (sic) tuntien huoneen nurkkaan jo vähintäänkin puolivälissä. Toisaalta olen täysin varma, että tämä on kirja, josta joku muu voi pitää paljonkin. Kertokaapa nyt siis te jotka olette joskus tämän kirjan lukeneet: Minkä elämää mullistavan ajatuksen tässä nyt oikein missasin?

2/5, vain mukiinmenevän kirjoitustyylin takia

Lue tämä, jos

• ?